► 1 | JOHDANTO
1.1 Kollektiivisopimukset työ- ja virkaehtojen sääntelykeinoina
Suomalaisilla työpaikoilla niin työntekijät kuin työnantajatkin edustajineen saavat tiedon keskeisistä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan yleensä yksien ja samojen kansien välistä. Tuo ”sininen kirja” (tai jonkin muun värinen teos) kattaa yleensä keskeiset työehdot: palkkauksen erilaisine lisineen, työajan, työsuhdevapaat, luottamusmiesmääräykset ja niin edelleen. Sama koskee vastaavasti julkissektorin työpaikkoja, joilla keskeiset työ- ja virkasuhteen ehdot on koottu yhdeksi niteeksi. Osa kollektiivisopimusten määräyksistä koskee asioita, joista on normeja myös työ- ja virkamieslainsäädännössä, esimerkkinä työajan järjestäminen. Lukuisia sopimusmääräyksiä on eri alojen erityiskysymyksistä, kuten lentokoneen miehistön lepo- ja palautumisajoista, työasuista kaupan alalla, rajavartijoiden varallaolosta, näytelmän valmistamiseen kuuluvasta harjoitusmäärästä taikka tavasta, jolla sataman tilapäisiä työntekijöitä kutsutaan työhön.
► Viimeksi mainitun kaltaisiin erityiskysymyksiin ei lainsäätäjä yleensä puutu. Sama koskee ylipäänsä palkkausta. Näiden asioiden sääntelyyn käytetään sen sijaan työ- ja virkaehtosopimuksia. Niillä voidaan vahvistaa kollektiiviset työ- ja palkkaehdot tiettyä toimialaa, ammattiryhmää tai vaikkapa yksittäistä yritystä varten näiden erityistarpeista lähtien. Elinkeinorakenteiden kehitystä seuraten syntyy myös jatkuvasti uusia sopi▼ 12musaloja. Perinteisten alojen työehtosopimusten rakenteet mutta myös yksittäiset määräykset voivat kuitenkin juontaa juurensa sopimustoiminnan alkuajoilta, 1940-luvulta. Tästä esimerkkinä ovat paperiteollisuuden työehtosopimus ja sen alkuperäisessä asussaan oleva määräys: ”Päällystön, työnjohdon ja työntekijäin tulee keskinäisessä kanssakäymisessään osoittaa toisilleen arvonantoa ja humaanisuutta.”
Työ- ja virkaehtosopimusten soveltamista ja toimeenpanoa varten tarvitaan myös mekanismi, jolla sopimusten usein tulkinnanvaraisten määräysten sisältö vahvistetaan ja rikkomusten seuraamukset määrätään. Niinpä työtuomioistuimen tuomiossa TT 2002:75 oli ratkaistavana edellä lainatun vanhan määräyksen tulkinta. Oliko paperitehtaan nuori naispuolinen vuorotyönjohtaja kohdellut alaisiaan työehtosopimuksen edellyttämällä arvonannolla ja humaanisuudella huomauttaessaan paperityöläisille pituusleikkurin hitaasta ajonopeudesta ja työpaikan järjestyksestä sekä siitä, mitä rikkomuksesta voi seurata? Entä oliko työntekijäpuoli syyllistynyt samassa yhteydessä työrauhavelvollisuuden vastaiseen työtaistelutoimenpiteellä uhkaamiseen, kun luottamusmies oli sananvaihdon päätteeksi lausunut vuoromestarille: ”Varo vaan, ettei me istuta sua ulos”?
Työ- ja virkaehtosopimusoikeuteen voidaan lukea näiden sopimusten solmimista, soveltamista ja oikeusvaikutuksia koskeva normisto, mukaan lukien erimielisyyksien ratkaisemista ja sopimuksen noudattamisen turvaamista koskevat säännöt. Työoikeuden kokonaisuudessa työehtosopimusoikeus on kollektiivisen työoikeuden keskeistä aluetta. Sama koskee vastaavasti virkaehtosopimusten asemaa kollektiivisessa virkamiesoikeudessa. Kun individuaalisessa työ- ja virkamiesoikeudessa säännellään työnantajan ja yksittäisen työntekijän tai virkamiehen välillä noudatettavia oikeuksia ja velvollisuuksia, kollektiivisessa työ- ja virkamiesoikeudessa käsitellään työmarkkinaosapuolten kesken tai työnantajan ja henkilöstön välillä käytäviä neuvotteluja ja niissä tehtäviä sopimuksia.
► Työ- ja virkaehtosopimukset normisopimuksina. Yleisten velvoiteoikeudellisten sääntöjen mukaan sopimuksella voidaan määrätä vain sen osapuolten keskinäisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Tästä poiketen työ- ja virkaehtosopimuksella voidaan asettaa myös ulkopuolisille sopijajärjestöjen jäsentyönantajille ja -työntekijöille sekä julkisyhteisöille ja esimerkiksi kuntien viranhaltijoille velvoitteita, joita näiden on noudatettava keskinäisissä työ- ja virkasuhteissaan. Tämä on itse asiassa ▼ 13yksi työ- ja virkaehtosopimuksen tunnusmerkki ja merkitsee sitä, että nämä välipuheet luokitellaan normisopimuksiksi. Normivaikutuksesta on ollut tarpeen säätää lailla, josta ilmenevät työ- ja virkaehtosopimuksen muotovaatimukset ja muut tunnusmerkit sekä sopimuskompetenssin rajat.
Työsopimuksissa työntekijä on yleensä heikompi osapuoli, ja myös virkamies on julkistyönantajaan nähden alisteisessa asemassa. Kun kollektiivisopimuksessa osapuolena on työntekijöitä tai virkamiehiä edustava yhdistys, katsotaan enemmän tai vähemmän perustellusti, että sopijapuolten kesken vallitseva voimatasapaino on ainakin parempi kuin yksilötasolla. Tämä alun perin työoikeudessa kehitetty pariteettiajatus ilmenee muun muassa siinä, että työehtosopimuksella on mahdollista sopia toisin monista sellaisista työlainsäädännöllä järjestetyistä asioista, joista työsopimuksin ei voi laista poiketen sopia muuten kuin työntekijän eduksi. Virkamiesoikeudessa yksilötason sopiminen on uudempaa perua, mutta monista työlaeista on mahdollista poiketa virkaehtosopimuksella vastaavin tavoin kuin työehtosopimuksella. Työehtosopimuksen osapuolten poikkeamisvaltaa on voitu säännellä tarkemmin vielä sen mukaan, tuleeko kysymykseen valtakunnallisten yhdistysten välinen vai myös muunlainen työehtosopimus. Muita pariteetti-ideologian elementtejä ovat osapuolten järjestäytymisvapauden tunnustaminen ja ajatus valtion pysymisestä neutraalina suhteissaan työmarkkinaosapuoliin. Tämä pätee valtioelimiin silloinkin, kun valtio on työnantajana osallisena työmarkkinasuhteissa.
1.2 Teoksen aihe, rajaukset ja jäsentely
Tämän teoksen aiheena on otsikon mukaisesti työ- ja virkaehtosopimusoikeus. Tavoitteena on tiivismuotoinen, ajantasainen kokonaisesitys, jossa tarkastellaan työ- ja virkaehtosopimusoikeutta yhdistetystä näkökulmasta. Esitys on vuonna 2012 ilmestyneen teoksen Työehto- ja virkaehtosopimusoikeus uudistettu ja ajan tasalle saatettu laitos. Lukija havaitsee, että monia näille kollektiivisopimuksille yhteisiä kysymyksiä on voitu käsitellä integroidusti samojen alaotsikoiden alla, esimerkkinä sopimusten tulkinta. Joissakin tapauksissa työ- tai virkaehtosopimuksille ominaiset piirteet, kuten sopimusvapauden ja työtaisteluoikeuden ▼ 14rajoitukset virkaehtosopimuslakien mukaan, ovat vaatineet omat erillistarkastelunsa. Työ- ja virkaehtosopimuksista käytetään yhteisnimitystä kollektiivisopimus.
Teoksessa ei yleisesti käsitellä muita työ- ja virkasuhteen ehtojen sääntelykeinoja muuten kuin niiden keskinäisten suhteiden kannalta ja kollektiivisopimusten hierarkkisen aseman paikantamiseksi: millä tavoin esimerkiksi työlainsäädäntö rajaa sopimusten solmimista tai miten kollektiivisopimukset antavat sijaa yksilötason sopimuksille. Myöskään työsopimuslaissa säädettyä valtakunnallisten työehtosopimusten yleissitovaksi vahvistamista ja muita yleissitovuuteen liittyviä erityiskysymyksiä ei teoksessa käsitellä muuten kuin kohdittain, esimerkiksi silloin kun yleissitova työehtosopimus on osapuolena kilpailevien työehtosopimusten asetelmassa. Kaikki yleissitovat työehtosopimukset ovat myös tavanomaisia normaalisitovia työehtosopimuksia; yleissitovaksi vahvistaminen vain laajentaa niiden soveltamisen asianomaisen alan muihinkin, lähinnä järjestäytymättömiin yrityksiin. Virkaehtosopimuksia ei yleissitovuus koske, sillä kaikki julkissektorin työnantajat ovat lakisääteisesti virkaehtosopimuksiin sidottuja.
Esityksen teemaksi rajautuvat näin työehtosopimuslain (436/1946) nojalla noudatettavia normaalisitovia työehtosopimuksia koskeva aihepiiri ja virkaehtosopimuksia yleisesti koskeva tematiikka. Näiltäkään osin en tarkastele muuten kuin esimerkinomaisesti kollektiivisopimusten aineellista sisältöä, kuten työ- ja virkasuhteen ehdoista sovittuja lukuisia määräyksiä. Kirjallisuudessa on ilahduttavasti alettu käsitellä myös keskeisiä työehtosopimusten sisältökysymyksiä, kuten luottamusmiesten oikeuksia ja ulkopuolisen työvoiman käyttöä koskevia määräyksiä. Tässä esityksessä pitäydytään kuitenkin pääosin yleisen työ- ja virkaehtosopimusoikeuden kysymyksissä. Tarkasteltavana ovat työ- ja virkaehtosopimus sopimustyyppeinä ja sääntelyn kohteina.
► Virkaehtosopimuksista pidetään silmällä valtion, kunta-alan ja kirkon sopimuksia. Niiden perusteena olevat lait ovat keskeisiltä osin samansisältöisiä: valtion virkaehtosopimuslaki (664/1970), kunnallinen virkaehtosopimuslaki (669/1970) ja evankelisluterilaisen kirkon virkaehtosopimuslaki (968/1974). Säädösten pykäläjärjestyskin on pitkälle sama, niin että jäljempänä voidaan lakien 1–10 §:ään viitattaessa puhua yleisesti ”virkaehtosopimuslakien” säännöksistä. Myös eduskunnan ja ▼ 15Suomen Pankin virkamiehistä annettuihin lakeihin sisältyy vastaavanlaiset säännökset virkaehtosopimuksista, mutta näiden lakien yksityiskohtiin ei seuraavassa kiinnitetä erikseen huomiota.
Käsittelen vain kansallisia kollektiivisopimuksia. Keskeiset eurooppalaiset työmarkkinaosapuolet voivat niin sanotussa sosiaalisessa vuoropuhelussa tehdä sopimuksia, joiden sisältö voidaan myös vahvistaa työoikeudellisena direktiivinä, mutta tämän menettelyn yksityiskohtiin ei jäljempänä perehdytä. EU:n oikeudesta muutoin voi kuitenkin johtua huomionarvoisia kollektiivisopimusten sisältöä ja esimerkiksi työtaisteluoikeuden käyttöä koskevia ehtoja. Työ- ja virkaehtosopimusta voidaan EU:n perussopimuksen 153.3 artiklan mukaan käyttää myös keinona työoikeusdirektiivien kansalliseksi voimaansaattamiseksi.
Teoksen jäsentely on yksinkertainen, ja sen perusteet ilmenevät sisällysluettelosta. Työ- ja virkaehtosopimuksia tarkastellaan yleensä yhdessä, mutta tarpeen vaatiessa erikseen. Johdantoluvun jälkeen käsittelen työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmää kokonaisuutena eli työmarkkinaosapuolia ja niiden kesken eri tasoilla tehtäviä sopimuksia. Yrityskohtaiset ja muut paikalliset sopimukset ovat saamassa yhä tärkeämmän sijan työ- ja virkaehtosopimusoikeudessa ja -käytännössä. En kuitenkaan käsittele teoksessa paikallisia sopimuksia enemmälti omana erillisenä teemanaan, vaan hajautetusti: paikallisen sopimisen kysymykset tulevat esille kussakin asiayhteydessä, vaikkapa tarkasteltaessa sopimuksen muotovaatimuksia, sitovuutta tai voimassaoloa.
Teoksen kaksi ensimmäistä lukua ovat melko lyhyitä, sillä työmarkkinaosapuolia ja sopimustoimintaa koskevaa aineistoa on runsaasti saatavana muualtakin. Teoksen pääpaino on työ- ja virkaehtosopimusoikeuden lainopillisten kysymysten tarkastelussa. Asioiden tarkastelu etenee teoksen luvuissa suurin piirtein kollektiivisopimusten elinkaarta seuraten: sopimuksen solmimisesta erimielisyyksien ratkaisemiseen.
1.3 Työ- ja virkaehtosopimusoikeuden lähteet
► Lainsäädäntö. Työehtosopimusoikeuden perussäädös on vuoden 1946 työehtosopimuslaki (436/1946). Siinä säädetään yleisen työehtosopimusoikeuden keskeiset asiat: työehtosopimuksen sisältö- ja muotovaatimukset, sitovuuspiiri ja voimassaolo sekä sopimuksen rikkomisesta ▼ 16seuraava hyvityssakkovastuu. Lakiin on sen säätämisen jälkeen tehty hyvin vähän muutoksia, mikä osoittaa sen luonnetta työehtosopimustoiminnan yleisiä edellytyksiä sääntelevänä puitelakina.
Ensimmäinen työehtosopimuslakimme säädettiin jo vuonna 1924, mutta sen käytännön merkitys jäi vähäiseksi. Järjestäytyminen työmarkkinoilla oli vasta alullaan, ja osapuolten suhteita leimasi kansalaissodan jälkeisen ajan vastakkainasettelu. Etenkin työnantajapuolella suhtauduttiin kielteisesti siihen, että työntekijäjärjestöjen kanssa ryhdyttäisiin kollektiivisiin sopimussuhteisiin. Asenteiden muutosta ilmensi vuoden 1940 niin sanottu tammikuun kihlaus, Suomen Työnantajain Keskusliitto STK:n ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusjärjestö SAK:n välinen julkilausuma, jossa ay-liikkeen asema tasavertaisena sopijakumppanina tunnustettiin ja järjestöt sopivat yhteisymmärryksessä ryhtyvänsä neuvottelemaan toimialallaan esiintyvistä kysymyksistä. Käytännön työehdoista alettiin sopia vähitellen jatkosodan jälkeen.
Työehtosopimustoiminnan edellytyksiä paransi tuntuvasti se, että sopimuksista johtuvien erimielisyyksien ratkaisemista varten perustettiin uuden työehtosopimuslain säätämisen yhteydessä erityistuomioistuimeksi työtuomioistuin, jonka kolmikantaisessa kokoonpanossa ovat edustettuina myös työmarkkinaosapuolet. Voimassa oleva laki oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa on vuodelta 1974 (646/1974, jäljempänä TTuomL). Sitä on useaan otteeseen muutettu lähinnä oikeudenkäymiskaareen tehtyjen muutosten yhteydessä. Vuoden 2016 uudistuksessa (679/2016) työtuomioistuinlaki rajattiin koskemaan vain työtuomioistuinprosessia, kun taas työtuomioistuimen jäseniä, toimivaltaista kokoonpanoa, johtamista ja hallintoa koskevat organisatoriset säännökset siirrettiin kaikkia tuomioistuimia yhteisesti koskevaan tuomioistuinlakiin (673/2016).
► Virkaehtosopimuksilla on palvelussuhteen ehtojen sääntelykeinoina toisenlainen historiallinen tausta kuin työehtosopimuksilla. Virkasuhde ei ole ollut eikä edelleenkään ole julkisyhteisön ja virkamiehen välinen sopimussuhde, vaan se perustetaan hallintotoimella virkamiehen suostumuksin. Sopimuksiin perustuva sääntely tuli koskemaan virkasuhteita vasta vuonna 1970 säädettyjen virkaehtosopimuslakien myötä. Tätä ennen vain valtion virkamiesten palkkauksen tarkistamisesta voitiin neuvotella ja sopia virkamiesjärjestöjen kanssa, ja tämäkin oli tullut mah▼ 17dolliseksi vasta vuoden 1964 menettelytapalain nojalla. Muutoin virkasuhteen ehdoista säädettiin laeilla ja asetuksilla tai julkisyhteisön yksipuolisin toimin, kuten viranomaisen päätöksillä tai kunnallisilla virkasäännöillä. Virkamiesten työtaisteluoikeutta ei lainsäädännössä tunnustettu ennen kuin virkaehtosopimuslait tulivat voimaan. Edelleenkin virkamiesten työtaisteluoikeus samoin kuin virkaehtosopimuksella sovittavien asioiden piiri on rajoitetumpi kuin työehtosopimuslain mukaan. Myöhempi oikeuskehitys on kuitenkin kaventanut työ- ja virkasuhteen välisiä eroja. Valtion virkamieslain (750/1994) ja kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain (304/2003) keskeiset säännökset palvelussuhteen ehdoista vastaavat työsopimuslain säännöksiä.
Kollektiivisen sopimustoiminnan perusteita suojataan myös perus- ja ihmisoikeuksina. Perustuslain 13 §:ssä säädetään ammatillisesta yhdistymisvapaudesta, josta on johdettu myös tietynasteinen lakko-oikeuden perustuslainsuoja. Ammatillinen järjestäytymisvapaus ja kollektiivinen neuvotteluoikeus on edelleen suojattu Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksissa n:o 87 ja 98. Yhdistymisvapaus, neuvotteluoikeus sekä oikeus tehdä työehtosopimuksia ja ryhtyä työtaistelutoimenpiteisiin on sisällytetty myös muihin ihmisoikeusasiakirjoihin, kuten Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan ja EU:n perusoikeuskirjaan, joka on otettu EU:n perussopimuksen uudistamiseksi laaditun Lissabonin sopimuksen osaksi.
Työ- ja virkaehtosopimukset. Työehtosopimuksia voidaan tarkastella ennen muuta työehtosopimusoikeudellisen sääntelyn ja tutkimuksen kohteina. Työehtosopimuksia saatetaan kuitenkin tietyltä kannalta katsoen pitää joskus myös tämän oikeudenalan lähteinä. Näin on esimerkiksi silloin, kun sopimuksissa on määräyksiä menettelytavoista, joita noudattaen työehtosopimusasioita käsitellään osapuolten välillä. Tällaisia määräyksiä on paikallisten sopimusten tekemisestä ja työehtosopimuksesta syntyvien erimielisyyksien käsittelyjärjestyksestä. Sama pätee virkaehtosopimuksiin ja etenkin valtion, kunta-alan ja kirkon pääsopimuksiin, joissa on yleiset määräykset virkaehtosopimusasioiden neuvottelumenettelystä. Sisällöltään nämä määräykset pysyvät sopimuksissa usein pitkiä aikoja muuttumattomina. − Ajantasaisen kokonaiskuvan työehtosopimuskentästä erilaisine määräyksineen saa internetissä ylläpidettävästä työehtosopimusten yleissitovuuden vahvistamista tai epää▼ 18mistä koskevien ratkaisujen luettelosta, joka kattaa tällä hetkellä noin 165 valtakunnallista työehtosopimusta (Finlex). Valtakunnallisia, mutta yleissitovuutta vailla olevia työehtosopimuksia on nelisenkymmentä. Julkissektorilla tärkeitä normilähteitä ovat valtion, kunta-alan ja kirkon yleiset virka- ja työehtosopimukset.
Oikeuskäytäntö. Työ- ja virkaehtosopimusoikeuden aivan keskeistä lähdeaineistoa on työtuomioistuimen ratkaisukäytäntö. Työtuomioistuin ottaa kantaa yleisen työ- ja virkaehtosopimusoikeuden kysymyksiin, kuten työ- ja virkaehtosopimuslain säännösten tulkintaan. Usein työtuomioistuimen ratkaisut koskevat yksittäisten kollektiivisopimusmääräysten tulkintaa, jolla sinänsä ei ole kyseisen sopimusalan ulkopuolelle välittömästi ulottuvaa vaikutusta. Näissäkin tuomioissa kuitenkin sovelletaan ja kehitetään tulkintasääntöjä, joilla on myös laajempaa merkitystä. Kollektiivisen sopimusoikeuden säännöt ovat luonteeltaan hyvin pysyviä, joten vuosikymmenten aikana kertynyt aiempikin runsas oikeuskäytäntö on edelleen merkityksellistä, vaikka ratkaisujen perustelutapa on saattanut kehittyä.
Tässä teoksessa on verraten paljon oikeustapausselostuksia. Niiden merkitys on kahtalainen. Ensinnäkin pyrin työtuomioistuimen ratkaisujen avulla dokumentoimaan teoksessa esitetyt kannanotot. Materiaalin runsauden johdosta voin ottaa esille vain käsitykseni mukaan edustavia ja mielellään tuoreimpia ratkaisuja. Siltikin teoksen oikeustapausmateriaali on tullut kattamaan yli 500 työtuomioistuimen ratkaisua. Toiseksi pyrin oikeustapausselostusten avulla havainnollistamaan kulloinkin käsiteltävää asiaa ja myös johdattamaan lukijan siihen ajattelutapaan, jota seuraten ratkaisuja työtuomioistuimessa tehdään. Selostan myös korkeimman oikeuden (KKO) yleisen työoikeuden alalta antamia ratkaisuja ja vastaavasti korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) käytäntöä.
Työtuomioistuin on 2000-luvulla antanut vuosittain keskimäärin 150–180 ratkaisua. Työtuomioistuimen tuomiot vuodesta 1970 lähtien ovat Finlexissä, ja vuosikirjoina on julkaistu ratkaisut ajalta 1946−2003. Uusimmat ratkaisut pyritään tuomion antamista seuraavana päivänä julkaisemaan työtuomioistuimen verkkosivulla. Korkeimman oikeuden ratkaisut julkaistaan vuosikirjoina ja Finlexissä.
Kirjallisuus. Koska työehtosopimusoikeuden perusteet eivät juuri ole muuttuneet, alan vanhempikin kirjallisuus on edelleen hyödyllinen ▼ 19lähde, vaikka monet ongelmat ovat ratkenneet ja uusia on tullut tilalle. Alan tutkimuksen kivijalkana voidaan pitää Kaarlo Sarkon väitöskirjaa Työrauhavelvollisuudesta (1969) sekä saman tekijän työehtosopimuksen oikeusvaikutuksia koskevaa monografiaa (1973) ja työoikeuden yleisen osan esitystä (1980). Kokonaan tai pääosin työehtosopimusoikeudellisia ovat Pirkko K. Koskisen, Kari-Pekka Tiitisen ja Niklas Bruunin väitöskirjatutkimukset 1970-luvulta. Tuoreempia esityksiä ovat kansainväliselle lukijakunnalle suunnatut Antti Suvirannan Labour Law in Finland (2000) työehtosopimusoikeudellisine jaksoineen sekä Bruunin yleiskatsaus Suomen työehtosopimusoikeuteen, joka on ilmestynyt työehtosopimuksia Euroopan unionissa ja sen jäsenmaissa käsittelevässä teoksessa (2004). Työrauhakysymysten empiriaa ja juridiikkaa koskeva Martti Kairisen tutkimusryhmän teos Kollektiivisopimukset ja työrauha ilmestyi vuonna 2012. Pohjoismaiden oloja vertailevia esityksiä ovat erityisesti Fahlbeckin ja Malmbergin kirjoitukset vuonna 2002 ilmestyneessä kokoomateoksessa. Ruotsin työehtosopimusoikeutta on käsitelty teoksessa Källström ym., Den kollektiva arbetsrätten (2016). Katsauksia kotimaiseen työehtosopimusoikeuteen on myös työoikeuden yleisesityksissä. Työehtosopimusoikeuden erityiskysymyksistä, kuten työtaisteluoikeuden rajoista ja paikallisesta sopimisesta, on ilmestynyt joitakin yksittäisiä artikkeleita. Erikseen on mainittava Jari Murron väitöskirja Ryhmänormit yrityksessä (2015) ja monografia Henkilökohtainen palkanosa (2018).
Työehtosopimusoikeuden kotimainen kirjallisuus on siis kaiken kaikkiaan melko niukkaa ja enimmiltä osiltaan jo iäkästä. Pitkälti sama koskee virkaehtosopimusoikeutta. Alan perusteoksena voidaan pitää Tiitisen kirjaa Virkaehtosopimusoikeus (1983). Ajantasainen mutta suppea virkaehtosopimusoikeuden esitys sisältyy Heikki Kullan ja Seppo Koskisen teokseen Virkamiesoikeuden perusteet (2019). Kokonaisuutena teos on hyödyllinen virkamiesoikeuden yleisesitys ja taustoittaa tältä kannalta myös virkaehtosopimusoikeuden kysymyksiä.
Teoksen kirjallisuusluettelossa on yksityiskohtaiset lähdetiedot muun muassa edellä mainituista julkaisuista. Kyseisiin julkaisuihin ei myöhemmissä luvuissa yleensä erikseen viitata, ellei esimerkiksi jostakin asiasta kirjallisuudessa esitettyihin erilaisiin käsityksiin oteta kantaa. Tämän teoksen pääasiallisena lähteenä on oikeuskäytäntö.
▼ 20
Muut lähteet. Työehtosopimusoikeus ei ole muusta oikeusjärjestyksestä erillinen saareke, vaan sitä voidaan Suomessa niin kuin muissakin Pohjoismaissa pitää juuriltaan yksityisoikeudellisena oikeudenalana. Tästä johtuen yleisen sopimusoikeuden periaatteilla ja esimerkiksi yhdistysoikeuden säännöillä on merkitystä työehtosopimusoikeudessa. Yleinen oikeuskehitys ja Euroopan yhdentyminen ovat johtaneet siihen, että työ- ja virkaehtosopimusten osapuolet ja työtuomioistuin sopimusten tulkitsijana joutuvat toiminnassaan ottamaan huomioon myös perusoikeudet ja EU-oikeuden säännöt. Edellä mainitut normistot sekä niitä koskeva oikeuskäytäntö ja kirjallisuus ovat siten osaltaan myös työ- ja virkaehtosopimusoikeuden lähteitä.
▼ 21
